Magneetti

Hengitän. Kerran. Kaksi. Keskity hyvään. Töminä ja tupina kuuluu jo ennen kuin yhtään päätä näkyy. ”Kulje kävellen!” Ovelle pelmahtaa etunenässä hallitsija ja maagikko, perässään pari narria ja taistelijaa. Huolehtija muiden mukana, heti etsijän ja tietäjän takana. ”Tuleeko tänään läksyä?”, ”Ope, tuo tönäs!”, ”Tuo alotti!”, ”Älä kato mua!” Ohjat käteen ja menoksi.

Isot, pienet muruset. Kymmeneen kääntyvät. Monella taustalla enemmän kuin voin ymmärtää. Hallitsija haastaa. Narri naurattaa. Varjo vilahtaa; hillittömyys kaappaa otteeseensa ja vetää puoleensa niin kaltaisiaan, oikeassa olijan kuin marttyyrin ja tyrannin. Kuin magneetti.

Verbin taivutus rauhoittaa. Minä hengitän. Sinä hengität. Hän hengittää. Valot syttyvät. Kysyn. Kaikkien käsi ylhäällä. ”Ope, mä osaan. Tehään näitä lisää!”, ”Ope kato, teinkö hyvin?”

Kyllä. Tulee läksyä. Saiko kaikki merkittyä? Uusimmaisen nappaan ennen kuin katoaa. Kertaan. Minä etsin, sinä etsin, hän etsii. Me löydämme.

Helmet ja Timantit

Olipa kerran arkullinen aarteita: helmiä ja timantteja. Jokainen helmi oli kaunis ja erityinen. Jokainen timantti säihkyi loistavana, ainutlaatuisena. Arkussa aarteet eivät kuitenkaan päässeet loistamaan. Siellä oli ahdasta, tunkkaista, pimeää.

Arkku oli joskus kyllä avattu. Aarteita oli tutkittu, kohotettu valoon. Aina ne kuitenkin laitettiin takaisin ahtaaseen arkkuun. Sillä mitäpä noilla tekisi, pölyisillä helmillä ja timanteilla.

Kunnes eräänä päivänä arkun avasi kultaseppä. – Mikä säihke ja loiste! sanoi seppä, nostaen jokaisen aarteen varovasti samettiliinalle. Huolellisesti kiillottaen, varovasti hioen seppä teki aarteista korun, jossa jokaisella oli paikkansa ja jokainen sai loistaa. Yhdessä jokainen helmi ja timantti oli enemmän! Eikä yksikään niistä enää päätynyt arkkuun.

Näytelmä

Tyttö kömpi pöydän alle ja mulkoili violetin tukkansa alta. Annoin olla. Harjoittelimme liikettä; hän kannatteli maailmaa hartioillaan. Toinen ulisi turhuutta. Kolmannen silmistä tuijotti villi. Neljännellä ei ollut kieltä. Maanittelin piiriin ja hymyilin. Tee patsas. Liiku tilassa. Yhdessä mutta yksin. Matka oli aina heidän omansa.

Onnistumisen hetkistä iloitsimme yhdessä. Vastahankailija tanssi. Sanataiteilija kirjoitti koko näytelmän. Pettymykset piilotin. Kun sanat olivat hukassa tai nuorukainen katosi puhelimeensa. Joidenkin matka johti kokonaan toisaalle.

Eikä joku nukkunut öisin. Toisen ranteissa naarmut. Aamulla laskin taas läsnäolijat. Tuumin, miten jatkan.

Vaan lavalla kaikki: kielenoppija piti pisimmän monologin, ujoin paikkasi sairastunutta – ja tyttö pöydän alta loisti kirkkaimpana tähtenä.

Peruskauraa

– Joo, kuulu innokkaasti kuorossa. Sitten jatkuu:

– Juu.

– Jihaa. Ja kaikki mahdolliset äänet, joita 11-vuotiaan suusta saa aikaan. Vain Tietäjä kysyy hiljaa:

– Mitä pitäisi tehdä? On kova palo olla taas oikeassa, toimia oikein.

Minuutti. Toinen. Kolmas.

– Khöm.

Neljäs.

– Huhuu. Aloitetaanko?

Ainakin viides, kunnes viimeinenkin istuu hiljaa paikallaan. Annan lyhyet, napakat ohjeet. Ennen viimeistä lausetta, puolet on rynnännyt jo hakemaan konetta. Alkaa vimmattu naputtelu. Joka puolelta kuuluu:

– Ope, Ope!!!

Säntäilen sinne ja tänne. Onneksi auttamisen kulttuuri on opittu. Kaveri vieressä auttaa tarvittaessa.

Voi sitä oppimisen iloa. Toisinkin voisi olla.

Kun lopulta huokaisten istahdan tuoliin, huomaan Orvon suu mutrulla, pää pulpettiin painuneena.

– En ymmärrä, kuuluu hiljaa.

Minun raapaleeni

Olen ollut matkalla tämän ryhmäni kanssa kohta kaksi syksyä ja kevättä. Nähnyt keltanokkien untuvikkojen kasvavan ja voimistuvan, sopeutuvan ja kapinoivan. Kaksi vuotta ryhmänjohtajana pienen ihmisen elämässä on pitkä aika. Minun soittokuntani koostuu huilisteista, käyrätorvisteista, kanteleen soittajista, viulisteista ja pianisteista. Ja minä häärään tässä äänten maailmassa luovien jonkinlaisena kaiken sen muun kapellimestarina.

Olen nauttinut näiden lasten luovuudesta, aktiivisuudesta ja kyvystä elää hetkessä. Olen kuitenkin itse unohtanut hetkessä elämisen taidon yrittäessäni aina olla askeleen edellä.

Minun joukkioni on nyt toisen käsissä, jotta voin itse pysähtyä ja rauhoittua, tunnustella tätä hetkeä ja löytää taas hetkessä elämisen jalon taidon.

Palaan kuitenkin pian, sen lupaan.

Sinä päivänä meitä oli koulussa muutamia. Kasit olivat tet-jaksolla, ja ysin Eve sairasti. Lumikenkiä riitti. Lähdimme retkelle mukanamme myös Janne, joka ei kuulu luontoliikuntaryhmäämme, mutta halusi silti tulla. Huolehtijana varmistin, ettei häntä kotona turhaan odoteltaisi.

Matkallamme kaikki olivat etsijöitä: missä hanki kantaisi eikä tarpominen kävisi raskaaksi. Välillä humpsahti lumeen jonkun jalka. Könysimme ja nauroimme. Tahti oli kaikille sopiva. Ryhmä pysyi lujasti yhdessä.

Saavuimme Jannen ja Siirin kiipeilypuulle. Komea kuusi. Havupuun oksien suojassa vietimme eväshetken. Ysit muistelivat lapsuutensa leikkejä.

Lompsimme kauemmas. Salmen jäällä retkeläiset köllähtivät selälleen, ja lumikengät olivat kuin ankan räpylät. Pian keltanokat lennähtäisivät maailmalle. Pienen osan matkasta kuljimme yhdessä.

Tiinan töppökansa

Ne puhuu lakkaamatta. Aina. Paitsi silloin kun tehdään matikkaa. Tai ollaan tietsikoilla. Tai voi ne sillonkin puhua. Kaikkea pitää kommentoida ja omista tekemisistä raportoida. Ja vertailla, erityisen kovaäänisesti sillon, kun menee hyvin, tai ainakin paremmin kun kaverilla. Ne laulaa kovaa, jos on tuttu laulu. Ja tanssii: tipuina ja mörköinä ja matoina. Yhdellä ei oo koskaan sukkia. Toisella on täitä päässä. Pieni pyöreäpäinen poika on koko ajan vihainen. Ne pelkää kaupan edessä istuvia känniläisiä. Ja sitä yhtä poikaa, joka siirrettiin erityiskouluun. Niiden äidit ja isät ei kai osaa elää yhdessä. Mutta nää murut. Ne osaa vielä katsoa silmiin.

kuuma kesäilta Lähi-idässä 70-luvun puolivälissä. suunnattoman köyhä lähiö. nainen on huoneessa yksinään, hän Lopetta vesimelonin pureskelun ja ponnistaa synnytyksensä viimeisen henkäyksen.

– tyttö, aivan kuin luumu!

voisiko joku tulla ja katkaista tämä lapsen napanuoran? vanhin sisko ottaa terävän kylpyhuoneesta ja päästää äiti taakastaan.

se oli äitini, viidestoista lapsi ilman kätilön apua. kuusi lapsista ei koskaan nähnyt tämän maailman valoa, he menivät äitini kohdun pimeydestä haudan pimeyteen. ja muut yhdeksän jatkoivat yhdessä, pienessä huoneessa. Lapsuuteni ei ollut silloin vielä ohi, kun myötätuntoisena itkin äitini vieressä etupihallamme kasvavan viikunapuun alla, hän itki isoveljeni yllättävää traagista kuolemaa. minä itkin äitini vuoksi.

arkuuden vankila. uppouduin teatteriin ja näyttelemisen syvän vieraantuneisuuden vallassa. sisällissodan aikana me opiskelijat puimme epätietoisuutemme näyttelemiksi kivääritulen kuuluessa kaduillamme. me olimme säälittäviä ihmisten aaltoja sodan kauhuja vastaan.

Sota jatkui, nuoruuteni kiehui sisältäni ja sydämeni täynnä rakkautta taiteeseen elämään ja kauneuteen, päätin lähteä naapuri maahaan sen kautta Eurooppaan, otin mukana itseni ja matkalaukun ja vanhempiani kyyneleet. eräänä päivänä suurlähettiläs luukun takana sanoi, OK saat viisumia.

Uusi Poika

Minulla on valmistava opetusryhmä koulussamme. Lähes kaikki puhuvat eri kieliä kotonaan, mutta yhteinen kielemme koulussa on suomen kieli. Muutama viikko sitten saimme luokallemme uuden pojan Perusta. Hän vaikutti iloiselta, mutta ujolta pojalta. Luokkani pojat innostuivat opettamaan hänelle suomen kieltä. Mahtavaa ajattelin, nyt poika oppii nopeammin suomen kieltä! Pojat käyttivät välitunnit suomen kielen opetukseen ja kokoontuivat uuden pojan ympärille. Uusi poika oli iloinen saamastaan huomiosta ja hymyili aurinkoisesti muille oppilaille. Viime viikolla eräällä tunnilla jaoin kaikille monisteita ja odottelin jokaisen kohdalla, että muistavat sanoa : Kiitos! Tultuani uuden pojan luo pysähdyin ja annettuani paperin odottelin kiitosta. Lopulta kuulin hänen sanovan aurinkoisesti hymyillen: Pimppa! Oli uusi sana...

Iltapäivähetki

Minä uskon… että jos käännyn selälleni yöllä, tulee paholainen rakastelemaan, sanoo Samira. Ugbad ja Leyla nyökyttelevät vieressä, vilkaisevat ovelle, mutta oviaukossa ei seiso ketään miestä kuuntelemassa. Samasta syystä miehet eivät nuku vatsallaan, Samira jatkaa.

Nauru nousee tytöistä, hermostunut pyrskähdys, jonka pisarat osuvat kattopaneeleihin. Se nauru elää, kiertyy palleani ympärille, vetää minutkin mukaansa leimuten keskellämme ja polttaa katosta kahleet.

Uskotko oikeasti, kysyn. Kyllä vaan, Samira vastaa, opin jo lapsena, ettei unissakaan käännytä selälleen.

Minä opin lapsena, että ota käsine kädestä kätellessä, saunassa ei puhuta, mutta saa laulaa. Älä mene ensimmäisenä kahvipöytään.

Tämä tehtävä sitten, sanon, mieti oman kulttuuritaustan vaikutusta ammatilliseen vuorovaikutukseesi?

Kallis ihmisen elämä

Oleskelulupa 480 euroa.

Ruokakirja 27 kulttuurista ja kielestä, ideoita ja ajatuksia kielen ja kulttuurin oppimiseen. Osaamista.

Neljä vuotta vastaanottokeskuksessa.

Syömme yhdessä puuroa, puhumme niitä ja näitä, kuulumisia. Opinnot alkavat olla lopuillaan. Viimeiset lähiopinnot , olen sijaiseni sijaisena. Monikulttuurinen ohjaaminen.

Setlementtiyhdistysten monikulttuurisuustyön konkarit. Päätämme siirtyä kahvilasta kahvilaan.

Olen löytänyt sivuston, tietoa ja kysymyksiä ja videoita. Selvitämme mitä pitää tietää ja päivän päätteeksi tiedämme sen.

Nauru ja tarinoita. Hiljentymistä. Myötätuntouupumista. Empatian käsite. Khalidin tarina muistuu mieleemme.

Kävelemme Vesijärven rantaan. Juomme perinnelimonadia.

Nautimme kevään valosta ja lämmöstä. Hetkeä ennen maailmanloppua.

Ruokalasta naulakolle on matkaa kolmekymmentä kaksi metriä. Rauhallista kävelyvauhtia siihen kuluu yhdeksäntoista sekuntia.

Kello 10.42.02 Ihmisen Mieli palauttaa astiansa ja tasan yhdeksäntoista sekuntia myöhemmin hän on naulakoilla. Täsmälleen kello 10.45.01 hän astuu välituntipihalle.

Tässä vaiheessa Vemmelsääri ja Vipeltäjä ovat nakerrelleet loput näkkileivistään. Seuraavien yhdeksäntoista sekunnin aikana he piiloutuvat käytävälle vaanimaan ohikulkijoita. Seuraa takaa-ajo, joka päättyy oven väliin litistyneeseen sormeen.

Kello 10.53.13 Puhuri julistaa juoksukisan käytävällä alkaneeksi. Salama jää toiseksi ja kostoksi kamppaa ohi tölttäävän Tallijengin. Seuraa yleistä hirnahtelua. Kello 10.58.16 välituntikello katkaisee kavioiden kolistelun.

Ihmisen Mieli astuu ovesta sisään, riisuu vaatteensa ja menee omalle paikalleen.

Hei, miks välkkä jo loppui?

Luokkani

Kirkas auringonpaiste sokaisee, kun astun luokkaani. Mitäs onkaan seuraavalla tunnilla? Etiikkaa ja lippiksistä vääntöä, ehkä saan ainakin yhden kännykän. Ikkunasta näen, kuinka lumipallo lentää. Onneksi ei osunut.

Pipo päässä, takki tiukasti niskassa, kuulokkeet korvilla. Mutta kyllä se ottaa pois, kun käsken. Se on kiltti, se punatukkainen, pitkä kuin viikinki, leveäharteinen. Se ei jaksa tehdä läksyjä, miksi tehdäkään, kun luulee pääsevänsä jatkokoulupaikkaan näinkin.

Ne haluaisivat lähteä Tallinnaan viimeisellä viikolla. Kuka niitten kanssa lähtisi? Ei ole rahaa kerätty, ei lupia kyselty, johan ne olivat Italiassa syksyllä.

Silmä lepää: on tunnollinen ja kunnollinen. Läksyt tehty, kokeisiin luettu, treeneissä käyty. Entäpä tuo flirttaileva, hauskana itseään pitävä, kovis kuin mikäkin poika – jäin kiinni!

Me saimme siivet ja juuret

Olipa kerran Saunalahden koulu. Koululla oli käynnistyessään vuonna 2012 haasteelliset lähtökohdat: uusi rakennus, uusi ja kasvava alue, jossa perheet eivät tunteneet toisiansa ja joiden juuret olivat muualla sekä tietous siitä, että seuraavat seitsemän vuotta tulee olemaan jatkuvaa muutosta ja vaihtuvaa henkilökuntaa. Mutta samalla nämä asiat olivat myös hiomattomia timantteja, jotka mahdollistavat meidän oman koulun tarinan kirjoittamisen ja kertomisen aloittamisen. Meillä oli yhdessä talon lasten ja aikuisten, huoltajien, talon muiden toimijoiden ja lähiympäristön kanssa mahdollisuus kirjoittaa oma tarina – luoda Saunalahden koulun juuret ja siivet.

Juuret eli koulumme timantit (arvot ja asiat, joista koulu ponnistaa)

Tärkein koulumme timantti on ehdottomasti lapsi ja nuori. Puhumme paljon välittämisen ja kohtaamisen tärkeydestä ja siitä, että koko koulu ja kaikki koulun aikuiset toimivat näiden timanttien kasvattajina.

Timanttisuus ja koulun toiminta perustuu sydämen sivistykseen ja timanttiseen taitavuuteen. Meillä on sydämen sivistystä, koska luomme yhdessä kestävää tulevaisuutta, jokaisella on vahvuuksia, yhdessä olemme enemmän, arvostamme kohtaamista, uskomme itseemme ja unelmiimme, vaikutamme sekä huumori kannattelee meitä. Vaalimme toiminnassamme timanttista taitavuutta, koska toiminnassamme näkyy ammatillisuutta ja osaamista, intoa ja iloa, vahvaa sitoutumista ja aitoa yhteistyötä, opimme yhdessä toimien, teemme oppilaille oman oppimissuunnitelman, teemme pedagogiikkaa rakkaudella sekä perheet ovat kasvatuskumppaneina. Nämä kaikki ovat arjessa näkyvillä isoihin siipiin kirjoitettuina koulumme ruokalan seinällä.

Taustalla häilyy Maria Jotunin viisaat sanat: “Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman mukava ja vaivaton meille, vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä voisi täyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä.”

Runko (ydintoiminnat, palvelut, mitä ja kenelle on tarjolla)

Koulumme on iso monitoimitalo, josta koulun toiminnan lisäksi löytyy mm. kirjasto ja nuorisotoimen tilat. Tämä mahdollistaa joustavan yhteistyön eri toimijoiden kanssa ja luo mahdollisuuksia monipuolisille oppimisympäristöille ja niiden hyödyntämiselle opetuksessa. Koulumme on tällä hetkellä Espoon isoin yhtenäinen peruskoulu: oppilaita on reilut 800 ja aikuisia sata (joista noin 70 on opettajia).

Hedelmät (tarinaelementit, joista toiminnan tunnistaa)

Tähän haluaisin jakaa koulussamme lukuvuotena 2018–2019 toteutetun Koulun tarina -projektin, joka kuvastaa koulumme jatkuvasti elävää hedelmäsatoa. Projekti oli osa Me-koulujen pilotointia ja tähtää syrjäytymisen ehkäisyyn ja yhteisöllisyyden lisäämiseen koulussa. Koko koulun väki oppilaista opettajiin ja vanhempiinkin osallistui ikäryhmälleen sopivalla tavalla projektiin. Projektin tuloksena syntyi monimediallisia tuotoksia, joissa on tekstin, kuvan ja videoiden keinoin kuvattu koulun menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuden visio, autenttisen ja mukaansatempaavan tarinan tapaan valoineen, varjoineen ja oppimiskokemuksineen.

Ajatuksena oli, että koulun tarina on laajempi käsite kuin koulun arvot, missio ja visio, jotka toki ovat olennainen osa tarinaa. Tarina on ajassa etenevä kertomus siitä, miten koulun arvot näkyvät käytännössä. Sillä on lihaa ja verta olevat päähenkilönsä (oppilaita, opettajia, vanhempia, nyt ja menneinä vuosina). Tarina sisältää kaikki elämän sävyt: epäonnistumiset ja vaikeudet, huumorin sävyttämät anekdootit, juhlahetket ja menestymiset. Tarina elää myös ajassa – se ei ole monoliitti, vaan uusien opettaja- ja oppilassukupolvien jatkuvasti kertoma. Pohtimalla ja kertomalla koulun tarinaa, kertoja (oppilaat, opettajat, vanhemmat) kiinnittyy siihen tunteiden tasolla. Tarinan herättämä emootio synnyttää myös todellista sitoutumista: jos luomme myönteistä tarinaa yhteisöllisestä koulusta, siitä tulee itseään toteuttava profetia juuri osallistaen emotionaalisen sitoutumisen kautta.

Saunalahden koululla on nyt juuret ja siivet.

Minä kuulun tänne

Merikoski, Merituuli, Ankkuri, Meri-Toppila, Veri-toppila. Kaikki nimet käytössä, kertoen omaa tarinaa. Vanha Meri-Toppilan alakoulun puurakennus, nykyinen merituuli, seisoo tukevasti ja turvallisesti tehtaan piippujen varjoissa. Nähden satoja ja satoja opinpolun kulkeneita. Työläisten lapsia.

Meri, luonto on lähellä, mutta niin suurelle osalle niin kaukana. Metsäretkellä huomataan monelle niin uutta, on sammakonkutua tai jäniksen paritteluseremoniaa, koivua ja kastematoa. Löytyy sieltä usealle jotain tuttuakin. Metsässä ojan pohjalla varastettu pyörä ja vanha homehtunut patja. Löytyy roskaa, löytyy ruiskuja. Oppilaat tietävät miten toimia. Tieto opelle, hanskat käteen ja ruisku pulloon. Roskat mukaan, mikäli pussi mukana. Matka jatkuu. Voihan veri-toppila.

Merituuli. Se on läsnä. On puheessa ja ilmassa. Uutta. Uusi nimi, uusi identiteetti. Meidän alakoulun pienten yksikkö. Yhdessä isompien yksikön, Ankkurin, kanssa, pysymme maassa kiinni kovissakin myrskyissä. Laiva on lastattu kymmenillä kielillä, sadoilla mielillä. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Kuulun tänne kannelle. Kuulun kuulemaan isoja, pieniä iloja. Kuulun tukemaan isoja, pieniä murheita. Kuulun näkemään ensikosketusta suksien, puutöiden tai suomen kielen kanssa. Olen oppinut kuulumaan myös sellaisiin asioihin, mihin en ole osannut valmistautua. Laivan ruorissa ja miehistössä on sellaisia henkilöitä, että pärjään, vaikka eteen tulee isoja asioita.

Merikoski. Virtaa vähän kauempana. Isojen valtakunta. Kuitenkin osa meitä ja samassa veneessä, yhteisellä matkalla.

Talo, joka soi.

Tulin tähän taloon yli 16 vuotta sitten ja tänne olen kotiutunut: taloon, joka soi. Tänä vuonna yksikkömme musiikkiopiston yhteydessä täyttää pyöreät 20 vuotta ja paljon tuohon aikaan on mahtunutkin.

Tiesin tullessani, että tämä oli talo, jonka viuluviikareita olin lapsena ihaillen katsellut televisiosta ja jossa oli neljä vuotta aikaisemmin aloitettu painotetun musiikin opetus osana peruskoulua. Olin toden totta tullut klassisen musiikin kehtoon.

Aivan mutkattomasti eivät ole kahden eri instanssin, tässä tapauksessa musiikkiopiston ja peruskoulun, tavoitteet ja tarpeet aina kohdanneet, mutta melkoinen kasvutarina tämä on ollut. Kuluneet vuodet ovat opettaneet ja lähentäneet meitä kaikkia.

On aivan huikeaa, että perusopetuksen yhteydessä, koulupäivän aikana on näillä lapsilla mahdollisuus harrastaa soittoa ja opiskella musiikin teoriaa. Omasta soitinryhmästä tulee tärkeä osa omaa identiteettiä ja luokanopettajan lisäksi tulee myös omasta soitonopettajasta läheinen aikuinen.

Koulumme sijaitsee kiven heiton päästä meren rannasta luonnonkauniilla paikalla ja monet ovat ne kerrat, kun olen ulkovalvojana ollessani huokaissut, kuinka etuoikeutettuja olemmekaan tästä ympäristöstä, jossa lapsilla on tilaa leikkiä, ja kuinka hienoa onkaan, kun eri ikäiset lapset vielä leikkivät ja pelaavat yhdessä.

Lisäksi olen ilolla huomannut, että tässä pienessä, neljän luokan yksikössä on jotain sellaista, mikä sallii ja kunnioittaa erilaisuutta. On ihanaa, että täällä saa ehkä vähän helpommin poiketa massasta ja olla ihan oma itsensä.

Ei tämä täysin mikään lintukoto ole, mutta moni asia on todella hyvin.

Ja ne konsertit, orkesteri ja se soittamisen ilo ja taito! Ne yllättävät yhä uudestaan. Ei siis ihme, että kouluumme tulee vierailijoita ympäri maailmaa.

Tervetuloa meidän kouluun, joka soi!

Puistopolun tarinoita

Olipa kerran Helsingin Vuosaaressa kolme keskikokoista koulua: Tehtis, Punis ja Mustis. Eräänä päivänä kuningas Kaskolta tuli käsky, että nämä kolme opinahjoa pitää yhteen liittämän ja että niistä pitää Helsingin suurin yhtenäinen peruskoulu muodostaman.

Näin tapahtuikin. Uusi koulu kastettiin Puistopolun peruskouluksi, ja Kasko näki, että se oli hyvä. Tehtis, Punis ja Mustis tuijottivat vuoroin toisiaan ja vuoroin tupatavoitteita ja muutoksen myllerryksissä keksittyjä painotuksia ja alkoivat kääriä hihojaan. Silloin tällöin kuningas Kasko muisti lähettää lisätehtäviä mutta ei resursseja, ja Puistis juoksenteli kehityskohteesta tyhy-kyselyihin välillä puhkuen digimerkkejä ja puskien vanhoja tottumuksia nurin. Taisi siinä jäädä jalkoihin muutama ehjäkin idea.

Puistis oli läkähtyä mahdottomalta tuntuvaan urakkaan. Sitten se muisti, mistä oli lähtöisin: Tehtis oli tottunut rakentamaan kahta hyvin erilaista painotusta. Punis oli kasvattanut vahvuusvariksia. Mustis oli tottunut paimentamaan monikielisiä lapsia. Puistis antoi nyt tarinansa kuultaa läpi kerrosten ja huomasi, miten jokainen ääni täydensi kuoroa. Kuningas Kasko keksi uusia tavoitteita ja uusi samoin tein Puistiksen johtamishierarkian, mutta tällä kertaa Puistis vain kohautti rakenteitaan ja antoi vahvuuksiensa johdattaa kohti seuraavaa uudistusta.

Tämä ei ole sen pituinen se. Tämä on Puistiksen tarinan aamunkoi.

Koulu keskellä kylää – Saunakallion koulu

Koulumme sijaitsee keskellä Jamppaa, Järvenpään pohjoisessa kaupunginosassa. Jampalla on vahva maine. Ne, jotka eivät kylää tunne, pelkäävät tänne tulla, ja ne taas, jotka täällä asuvat, sanovat, että alue on rauhallinen ja luonnonläheinen. Tilastot kertovat karusta todellisuudesta. Kaupungin halvimpia vuokrataloja asuttavat ne, joilla ei muuhun ole varaa. Kylästämme löytyy muuta kaupunkia enemmän työttömyyttä, alhaista koulutus- ja tulotasoa sekä maahanmuuttajia. Toisaalta koulun ympäriltä löytyy myös vehreitä puutarhatontteja omakoti- ja rivitaloineen sekä niissa asuvia tuikitavallisia lapsiperheitä.

Asiakkaamme tulevat erilaisista kodeista, erilaisista perheistä. Monilla on haasteita oppimisessa, jaksamisessa ja ihan vaan ihmisenä olemisessa. Jokainen haluaa kuitenkin tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi omana itsenään. Kirjava asiakaskunta haastaa opettajat venyttämään ammattitaitoaan yhä uudelleen. Luovuus lisääntyy, kun joutuu taiteilemaan oikkuilevien oppilaiden ja vanhempien kanssa.

Tärkein voimavaramme on ainutlaatuisen ihanat opettajat ja muu henkilökunta. Joka kerran Saunikseen tulee, ei sieltä helposti lähde. Vaikka työ on rankkaa, vaihtuvuus henkilökunnassa on pientä. Täällä jokainen saa toimia omien vahvuuksiensa mukaan. Meiltä löytyy digiosaajia, musiikin tekijöitä, kädentaitajia, urheilusankareita ja muuten vaan rautaisia ammattilaisia. Vuosien myötä henkilökunnan keskuuteen on rakentunut luja luottamus ja vahva tahto työskennellä yhdessä. Kenenkään ei tarvitse selvitä vaikeista tilanteista yksin. Tässä koulussa jokainen opettaja voi kokea olevansa hyvä ja tarvittu.

Alueemme haasteista huolimatta pyrimme tarjoamaan kaikille oppilaillemme laadukasta perusopetusta. Suunnittelemme kunnianhimoisesti opetusta ja koulun toimintaa. Meillä on ihan oma konsepti koulun pajapäiviin. Valinnaiskurssitarjottimemme on laadittu oppilaiden toiveiden mukaan ja sieltä löytyy kaikenlaista koodaamisen ja kokkaamisen väliltä.

Olemme syvien vahvuuksien koulu, käytämme restoratiivisia menetelmiä ristiriitatilanteiden sovittelussa ja tänä vuonna perehdymme kouluruokailun kehittämiseen Maistuva koulu -projektin myötä. Panostamme paljon koulun ja kodin yhteisiin tapahtumiin. Syksyn avoimien ovien päivässä liki jokaisella lapsella oli oma aikuinen vierellään tekemässä yhteistä koulupäivää. Koulun kasvatustyötä tukevat myös aktiivinen vanhempainyhdistys, seurakunta ja sen ihanat mummot sekä Vilma-koulukoira. Yhteinen tavoitteemme on taata kaikille lapsille turvallinen arki, onnistumisen kokemuksia, ystävyyttä, välittämistä ja huolenpitoa.

Saunislaisten huippuhetket tulevat yllättäen, ilman ennakkovaroitusta. Kaupungin jalkapalloturnauksiin lähdetään vaikka kumppareissa, mutta pää pystyssä ja rohkeasti mennään kohtaamaan seurajoukkueasuiset vastustajat. Joskus voitetaan, usein hävitään, mutta joka vuosi mennään. Yhden opettajan viikon kohokohta tuli vastaan kuvataiteen tunnilla: Esimerkiksi tänään olin rankan päivän jälkeen melkein kyyneleet silmissä kun kollegan kanssa iloittiin muutamien oppilaiden ensimmäisestä valmistuneesta työstä kuvistunnilla ja kuinka ylpeitä ne oppilaat itse oli onnistumisestaan ja miten tärkeää oli että aikuinen heitä kehui.

Tarina sukankutojasta ja pienestä kaupungista nimeltä Waldorf

Olipa kerran soma pieni kaupunki suojaisten vuorten välissä. Kaupungin nimi oli Waldorf. Siellä asui paljon ihmisiä; miehiä, naisia ja lapsia. He kaikki olivat hyvin ahkeria ja jokaisella oli oma tärkeä tehtävänsä ja paikkansa kaupungissa.

Kaupungissa asui myös taitava Sukankutoja. Joka syksy hän alkoi suunnitella ja valmistaa sukkia kaupungin asukkaille. Hän valikoi aina langat huolellisesti; villat olivat käsinvärjättyjä ja kerätty vuorilla vapaasti laiduntavilta lampailta. Jokaiselle kaupungin asukkaalle Sukankutoja suunnitteli ja neuloi oman sukkaparin, jonka mallin, kuviot ja värit hän tahtoi sovittaa jokaiselle juuri sopiviksI. Yhä uusi sukupolvi toisensa perään otti kiitollisena vastaan Sukankutojan sukkia, vaikka tiesivät, ettei muualla maailmassa enää juuri kukaan villasukkia käyttänytkään. He kuitenkin tiesivät sen kokemuksesta, miten paljon iloa ja hyötyä sukista oli.

Aikaa kului ja suuren maailman kaiut tavoittivat jo pikkukaupunginkin asukkaat. Uteliaisuus ajoi monet matkoille kaukaisiin maihin, eikä useimmista heistä enää sen jälkeen kuultu mitään. Mutta osa heistä palasi takaisin synnyinkaupunkiinsa, sillä he halusivat kasvattaa myös omat lapsensa kaupungin lempeässä rauhassa. Myös muihin kaupunkeihin kantautui huhuja kauniista Waldofin kaupungista, ja monet halusivat tulla sinne käymään, ja yhä useammat, maailman tuulien tuivertamat, halusivat muuttaa sinne pysyvästi.

Mutta kun aikaa kului, kaupungissa asui yhä enemmän niitä, jotka olivat muuttaneet kaupunkiin muualta. He eivät enää tienneet, eivätkä enää ymmärtäneet, miksi kaupungissa toimittiin kuten toimittiin. Yhä nuoremmat alkoivat kyseenalaistaa niitä pieniä kultaisia sääntöjä, jotka ennen omaksuttiin jo kehdossa. Nuo muutamat kultaiset säännöt mahdollistivat kuitenkin sen, että ihan jokaisen oli mahdollista löytää oma paikkansa kaupungissa ja selviytyä aika ajoin hyvinkin ankarista talvista vuorten välisessä laaksossa. Vähitellen tietämättömyys ja sen myötä syntynyt piittaamattomuus alkoi muuttaa ihmisiä ja sen myötä koko kaupunkia. Vähitellen myös nuo pienet kultaiset säännöt vaipuivat unholaan. Ihmiset eivät enää muistaneet miksi niitä noudatettiin.

Sukankutoja kuitenkin jatkoi työtänsä kuten aina ennenkin. Joka syksy hän meni vuorten rinteillä vaeltavien lampaiden luo, ja pyysi heiltä villaa. Kotonaan Sukankutoja värjäsi karstasi, kehräsi ja värjäsi villat huolellisesti. Koko ajan hän piti tarkasti mielessään, ketkä kaikki sinä vuonna tarvitsisivat uudet sukat. Ja niin pian kun hän tiesi, millaisia sukkia tarvittiin, hän ryhtyi valitsemaan oikeanlaisia villoja ja kutomaan niistä uusia, aina erillaisia ja aivan erityisellä mallilla valmistettuja sukkia. Näin hän toimi joka syksy siitäkin huolimatta, että yhä harvempi kaupunkilaisista enää otti niitä kiitollisena vastaan. Yhä harvempi kaupunkilaisista oli asunut kaupungissa lapsuudestaan saakka, eikä sen vuoksi enää tiennyt, miksi Sukankutojan valmistamat sukat olivat niin tarpeellisia. – Eivätkö villasukat olleet oikeastaan aika vanhanaikaisia? He ajattelivat. Sitä paitsi muualta maailmalta oli kylän kauppoihin ilmaantunut toinen toistaan värikkäämpä, muodikkaampia ja kaiken lisäksi edullisempia keinokuitusukkia. Niiden ostaminen ja käyttäminen oli niin paljon helpompaa. Miksi siis uhrata aikaa ja vaivaa isotöisiin ja hankalasti hoidettaviin villasukkiin kun keinokuitusukat ajoivat saman asian, mutta paljon nopeammin ja helpommin?

Sukankutoja ymmärsi, että yhä harvemmin kukaan enää halusi hänen kutomiaan villasukkia. Tämä teki hänet hyvin surulliseksi, sillä hän tiesi, etteivät uudet ja muodikkaat keinokuituiset sukat, niin koreita ja helppokäyttöisiä kuin olivatkin, pystyneet antamaan riittävää lämpöä ja suojaa, kun eteen tulisi kunnon talvi, ankarine tuiskuineen ja pakkasineen.

Niinpä eräänä päivänä Sukankutoja sulki kotinsa oven ja matkasi ylös vuorten rinteille, sinne, missä lampaat laiduntavat vapaina koko kevään aina myöhäiseen syksyyn. Hän kuljeskeli päiväkausia lampaiden mukana vuoren rinteeltä toiselle, mutta ei tehnyt elettäkään korjatakseen lampailta villoja. Sen sijaan Sukankutoja kiinnitti nyt huomionsa ensi kertaa tarkemmin ympärillään oleviin maisemiin. Mitä korkeammalle vuoren rinnettä hän nousi, sitä paremmin hän alkoi erottaa vuorten laaksoissa pieniä kyliä ja kokonaisia kaupunkeja. Hän ymmärsi, että oli monia paikkoja maailmassa, joiden olemassaolosta hän ei oikeastaan tiennyt juuri mitään. Tämä ajatus toi merkillisellä tavalla lohtua ja Sukankutoja palasi lopulta kotiinsa rauhallisin ja luottavaisin mielin, eikä enää lainkaan murheissaan, sillä nyt hän tiesi, mitä hänen tulisi tehdä.

Niin syksy eteni. Auringon kultainen kehrä kävi päivä päivältä himmeämmäksi, puiden lehdet kellastuivat ja yöt kävivät viileämmiksi. Sukankutoja sytytti takkaan tulen ja istahti lankakoriensa viereen kirjoittamaan kirjeitä. Seuraavana aamuna hän kiirehti kaupungin postitalolle ja pudotti kirjeensä postilaatikkoon. Tämän tehtyään hän hymyili ja riensi sitten takaisin kotiinsa kutomaan uusia villasukkia.

Niin kului syksy ja talvi, ja lopulta koitti uusi kevät. Sukankutoja meni ovelleen, kuten jokainen aamu, tarkistamaan oliko hänelle saapunut postia. Ja eräänä päivänä hän löysi portailta kirjeen. Kirje oli erään kaukaisen kaupungin käsityöläisyhdistykseltä. He olivat saaneet Sukankutojan kirjeen, ja olivat nyt hyvin kiinnostuneita kuulemaan, kuinka Sukankutoja oikein noita aillasukkiaan valmisti, ja halusivat, että hän tulisi opettamaan muillekin tämän taidon. Käsityöläiset kertoivat myöskin asuvansa vuorten välisessä laaksossa ja tiesivät, että ankarista talvista selviäminen onnistui kovin huonosti keinokuitusukissa.

Niin Sukankutoja hyvästeli Waldorfin asukkaat ja riensi matkaan laukkuineen, jonne hän oli huolellisesti pakannut mukaan kauneimmat villasukkamallinsa sekä tärkeimmät työvälineensä. Uudessa kaupungissa Sukankutoja otettiin riemuiten vastaan, ja hän sai ryhtyä siitä paikasta opettamaan sukankutomistaitoa innokkaille ja oppivaisille käsityöläisille. Nämä puolestaan opettivat Sukankutojalle uusia hienoja taitoja, kuten sormikkaiden ja kaulahuivien valmistuksen.

Ja kerrotaan, että vielä tänäkin päivänä, ympäri maailmaa, löytyy ihmisiä, jotka tilaavat Käsityöläisiltä ja Sukankutojalta näitä erityisellä tavalla valmistettuja sukkia, sormikkaita ja kaulaliinoja. Ja ihan jokainen vuosi niitä tilataan myös muutamia kappaleita Waldorfin kaupunkiin.

Sen pituinen se.